Pienisuuri tapahtuma houkutteli Hirvensalmelle yli 40 vanhaa autoa. Paikalle pöristeli Pärnämäestä myös mopokolonna.
Tila oli loppua kesken, kun kolmannen kerran järjestetty Sejon Pärinät täytti baarin pihan ja seututien takaisen parkkipaikan.
– En olisi uskonut, että tällainen tapahtuma vetää näin hyvin väkeä, tuumi yrittäjä Katariina Honkanen baaritiskin takana hymyillen.
– Tavallisena lauantaiaamuna ei terassi tuolta näytä, vahvisti baarin isäntä, Janne Honkanen, viittoen kohti tupaten täyttä terassia.
Muutaman tunnin aikana Sejon Baarilla, entisaikain Seolla, esittäytyi reilu neljäkymmentä vanhaa autoa. Ilmaistapahtuman tarkkaa kävijämäärää ei tietäne kukaan. Saapuvia autoja ohjaillut Janne Honkanen arveli, ettei kakkossatanen enää riittänyt.
Honkasen omista autointohimoista alkunsa saanut tapahtuma piristi sekä baaria että paikallista autokansaa. Osuutensa piristysruiskeeseen antoi pärinöihin pöristellyt mopokolonna, reilun kymmenen mopedistin karavaani.
Joutsan puolella edellisiltana kokoontuneiden mopedistien aikomuksena oli körötellä lauantaiaamuna Kangasniemen kirkonkylään satamaa katsomaan. Mutta kun Lehtimäen tilan tavoitti tieto Sejon Pärinöistä, käänsi kolonna etupyöränsä kohti Hirvensalmen kirkonkylää.
– Niinpä tulimme tänne. Sitten käymme Kissakosken kalaportaita katselemassa ja illaksi palaamme Pärnämäkeen maailmaa parantamaan, kertoi Lars ”Lasse” Wulf, pärnämäkeläisen Lehtimäen isäntä.
Mopedistit edustivat eri kerhoja – Tuusulanjärven Tunareita, Koskenpoikia ja Hämeen mopojannuja – sekä tietenkin individuaalisesti itseään:
– Me ihmiset olemme erilaisia. Samoin meissä mopoilijoissakin on eronsa, sanaili Hämeen mopojannujen presidentti Vekku Rauhamäki.
Presidentti Rauhamäen mukaan oman autuutensa mopoiluun antavat matkanteon verkkaus ja luonnonläheisyys. Hentoisen bensan tuoksun lisäksi mopoilija voi ajellessaan nauttia metsän tuoksuista.
Mopojen ja mopedistien lisäksi yleistä kiinnostusta Sejon Pärinöissä herätti Hurriganesin Roadrunner-albumin kansikuva-Cadillac. Mari ja Kari Mannisen omistamassa Cadillacissa on Remu Aaltosen sanoin kuulemma yhä edelleen sama vanha döfis.
Hajujen ja tuoksujen lisäksi vanhoissa autoissa – sekä tietenkin myös mopoissa – yleisöä kiehtoi silmiä hivelevä estetiikka: vanhan ajan visuaalinen ilmeikkyys ja yksityiskohtaisuus.
Erään nimettömänä pysyttelevän pärinäkävijän mukaan samaa kauneutta ei nykyautoista enää löydy:
– Nykyajan autot muuttuvat koko ajan vain rumemmiksi ja rumemmiksi, nimetön kommentaattori huokaili.
Toista oli ennen.
Silloin, yksinkertaisemman tekniikan aikakaudella, kulkupeliinsä tyytymätön saattoi sormeilla ajoneuvoaan paremmaksi, tai ainakin oman maun mukaisemmaksi, kun taas uuden aikakauden ajoneuvojen kanssa ollaan yhä useammin täysin merkkihuoltamoiden armoilla.
Saattaa myös olla, että amerikanraudan kehräävässä soundissa on jotain, mikä resonoi ihmisolennon sisuskaluja monin verroin syvällisemmin kuin hammaslääkärin sähkötuolin ininää muistuttava sähköauton sihinä.
Makunsa kullakin.
Ja kuten presidentti Rauhamäki sanaili makuja ja mieltymyksiä paremmuusjärjestykseen asettamatta:
– Me ihmiset olemme erilaisia.
SAMULI ARKKOv