Suomen autokanta on vanhaa, mutta hybridiautojen määrä liikenteessä kasvaa koko ajan tasaisesti. Uusissa automalleissa on käytössä myös GPS -seurantalaitteita, jotka yleistyvät pikkuhiljaa.
Toyota on tuonut automarkkinoille hybridiautoja vuodesta 97-lähtien. Tämän syksyn uutuusmallissa Toyota Yaris Hybridissa on tarjolla GPS -paikannin, jonka avulla auton liikkumista pystytään seuraamaan tietokoneen ruudulta. Paitsi, että laite näyttää reaaliajassa auton jokaisen liikkeen ja pysähdyksen, se kerää tietokoneen muistiin kaikkien ajotallenteiden lisäksi myös sähkömoottorin kulutushyödyn.
Uudella esittelyautolla on ajettu alle tuhat kilometriä ja ennen testiajoa ajoseurantalaite on nollattu edellisen reissun jäljiltä. Etelä- Savon Auton myyntipäällikkö Jarkko Parkkinen kertoo, että laskenta lähtee käyntiin heti liikkeelle lähtiessä.
Suunniteltu reitti sisältää ajoa niin maantiellä kuin kaupungissakin. Käynnistäessä auto käyttää sähkömoottoria ja auto on niin hiljainen, ettei sen uskoisi edes olevan päällä. Koska auto on seissyt pitkään ulkona, käynnistyy bensiinimoottori kuitenkin melko pian.
Maantieajossakin auto on hiljainen, vaikkakin asfalttipinnan rypyläisyys jotenkin tuntuu renkaiden alla. Mediakeskuksen näyttö on hyvän kokoinen ja siitä pystyy seuraamaan matkan tekoa navigaattorin ja karttapohjan avulla. Mediakeskuksen asetusta vaihtamalla, energianäytön kautta olisi voinut halutessaan seurata hybridijärjestelmän toimintaa ja energian kiertoa, mutta uuden ajotuttavuuden vuoksi keskityin vain ajamiseen.
Bluetooth toiminnon avulla puhelut olisivat hoituneet turvallisesti ohjauspyörässä olevien näppäinten avulla, mutta toimintoa ei kytketty päälle.
Kaupunkiajossa automaattivaihteinen auto osoittautui pikkunäppäräksi menopeliksi.
Parkkeeraaminen kävi kätevästi ja peruutustutkan avulla oli vaivatonta peruuttaa ahtaasta parkkiruudusta pois. Ensimmäistä kertaa hybridiautolla matkatessa ei ainakaan tämä kuljettaja pystynyt ajon aikana erottamaan, käyttääkö auto sähkövai bensamoottoria.
Seuraavana päivänä autoa palauttaessa Parkkinen pystyi katsomaan tietokoneen avulla ajotapani ja tarkan ajoreittini. Maantiellä bensamoottorilla kulkiessa kartalle oli piirtynyt oranssia ajoviivaa, mutta heti taajamaan tultaessa ja auton kulkiessa sähköllä reitti näkyi sinisenä.
– Sähköajon osuus oli 42 prosenttia. Jos olisit ajanut enemmän kaupungissa, sähkön määrä olisi noussut, Parkkinen sanoi.
Tietokoneen näyttöä tutkinut Parkkinen tiesi kertoa, että olin ajanut parin päivän aikana reilut sata kilometriä.
Polttoainetta auto oli kuluttanut 4,7 litraa ja ajamiseen olin mennyt aikaa 2,5 tuntia. Keskinopeuteni oli 43 kilometriä tunnissa ja hiilidioksidipäästöjä olin jättänyt ilmaan keskimäärin 110 grammaa per kilometri.
Kaiken kaikkiaan Yariksella matkaaminen osoittautui mukavaksi kokemukseksi.
Mainosteippauksen mukaan fiilis oli ainakin hyvä, toivottavasti se myös näkyi kuljettajan kasvoilta.
Manuaalisesta automaattiseksi?
Hybridiauton ja GPS -seurantalaitteen lisäksi matkustamisesta teki jännittävää enemminkin se, että olin liikkeellä ensimmäistä kertaa automaattivaihteisella autolla. Aikaisemminkin tähän oli toki tarjoutunut useita mahdollisuuksia, mutta ”manuaalisena ihmisenä” olen pyrkinyt karttamaan tällaiset tilaisuudet.
Ennen matkaan lähtöä harjoittelin ajoa Ketunniementiellä asiantuntevan oppaan avulla. Tärkein neuvo oli, että pidä vasen jalka pois polkimista. Jotta automaattivaihteisiin tottuu, pitäisi ajaa mahdollisimman paljon. Nyt jännitti, sillä pelkäsin sössiväni jotain varsinkin risteystilanteissa. Viitostielle päästessä olo helpottui ja ”ylimääräinen” jalkani pysytteli poissa polkimista. Auto piippaili muutaman kerran peltipoliisien kohdalla. Pysähdyin kerran matkalla linja-autopysäkille ja harjoittelin peruuttamista. Vasta neljänkymmenen kilometrin päästä taajamaan tultaessa, käteni hapuili ensimmäisen kerran vaihdekeppiä. Keskustassa ajaminen ja hidasteramppien yli ajaminen vaati todella keskittymistä. En uskaltanut pysäköidä kaaraa tutulle autopaikalle, sillä pelkäsin tölväiseväni lämmitystolppaa lähtiessäni.
Muutaman tunnin päästä uudelleen käynnistäessä vasen jalka etsi automaattisesti kytkintä. Jarrupoljin pohjassa kertasin vaihteiston ja liikkeellelähdön ajatuksen kanssa, sillä vain P -asento tuntui turvalliselta. Käynnistäessä auto ei pitänyt sähkömoottorin vuoksi mitään ääntä, joten homma piti tehdä toistamiseen ihan vain varmuuden vuoksi.
Paluumatkalla yhden jalan taktiikka kaasulla ja jarrulla tuntui edelleen vieraalta.
Isolle tielle tultaessa mieleni teki ottaa ”tyypit”, mutta hieman arkana en kuitenkaan tohtinut. Kiihdytyskaistalla auton kiihdyttämisestä puuttui se ”jokin”. Ehkä juuri se tunne, jonka saa vain manuaalisia vaihteita vaihtaessa.
Se, että tekee itse jotain konkreettista auton kiihdyttämiseksi, eikä vain paina talla pohjassa.
Työpäivän päätteeksi edessä oli vielä kotimatka, pimeässä, vesisateessa ja kaiken lisäksi kaupunkialueella. Juvantien liikennevalot herättivät suorastaan kauhua. Nyt olisi pakko pysähtyä ja vielä toisen auton taakse. Maltti oli valttia ja suoriuduin ilman minkäänlaisia ongelmia.
Minulle sanottiin, että automaattivaihteiseen autoon suorastaan rakastuu. Itse en tällaista hurmosta kokenut. Ehkä se olisi vaatinut pidempää tutustumisaikaa.
Minä pysyttelen toistaiseksi manuaalivaihteissa.
Miksiköhän kaipaan ”hiplauspuhelimen” sijaan edelleen Nokian peruspuhelinta, jonka näppäimillä naputtelisi viestin vaikka silmät kiinni? Siksi, että olen vain niin ”manuaalinen” ihminen, joka vieroksuu kaikkea uutta teknologiaa.
