Tutkija Johanna Vuorelma arvioi Ylen kolumnissaan, ettei politiikka ehkä pysty ratkaisemaan ihmiskunnan historian suurinta ongelmaa, ilmastonmuutosta.
Siltä näyttää. Päivänpolitiikka näprää mikrotasolla, kun uhka on makrotasolla.
Ensinnäkin, vaaleja käydään ihmisille. Katoavat hyönteiset, hiilinielut ja jäävuoret eivät äänestä. Toiseksi, katse on aina lähellä. Edellistä vaalikautta ruoditaan ja tulevalle luvataan.
Maailmassa on lähes 200 valtiota, eli joka vuosi eri puolilla maapalloa käydään kymmenet vaalit. Kaikissa niissä on tärkeämpää huolehtia vaalituloksesta kuin ihmiskunnan tulevaisuudesta. Kansainvälisiin pöytiin kunkin maan päivänpolitiikka lähettää delegaatioita, joissa haetaan siirtymäaikoja ja erivapauksia.
Nyt tavoitellaan edes päästämisen tasoa 1990-luvulla. Sekin tuntuu monista sietämättömältä ajatukselta. Elämä silloin oli niin ankeaa.
Ilmastovähättelyn argumentit pysyvät ja paranevat. Ihan kohta on tulossa joku teknologinen läpimurto, joten nyt ei kannata tehdä mitään. Joku päästölähde X aiheuttaa niin ison osan päästöistämme, että kun se poistettaisiin, olisi ihan toinen tilanne. Ja ilmastohan on muuttunut aina.
Ja vielä se klassikko: valtiomme X asukkaita on niin vähän, emme pysty yksin tätä ratkaisemaan.
Suomessa kuvitellaan, että olemme keksineet tämän kaiken itse, mutta nämä ovat kiertotavaraa, jota toistellaan kaikissa maissa.
Tämän hetken kotimainen muotiargumentti tulee somessa nyt jatkuvasti vastaan: jos maailman asukastiheys olisi yhtä harva kuin Suomessa, ongelmaa ei olisi.
Entä, jos tämä kaikki vähättelyenergia olisi käytetty ongelman ratkaisemiseen?
Myönnän, että ilmastohuoli on lisännyt henkilökohtaista kiinnostusta lähteä mukaan politiikkaan. Sopivia puolueitakin olisi useita.
Esteitä on kaksi suurta. Toinen on mainittu edellä: puolustamalla luontoa ja sitä kautta ihmiskunnan tulevaisuutta ei menesty politiikassa.
Toinen on henkinen, suoraan sanottuna pelko. Moni on köyttänyt egonsa luonnon alistamiseen ja kuluttamiseen, ja tästä on seurannut massiivinen solvaus ja maalitus ilmastosta puhuvia kohtaan. Yksi eduskunnasta luopuva Etelä-Savon kansanedustaja ilmoittaa vihapuheen erääksi syyksi päätökselleen.
Ehkä demokratia siis toimii, ja saamme sitten tulevina vuosikymmeninä, mitä ansaitsimme.
Petri P. Pentikäinen