Lofootit houkuttavat vaeltajia

|

Ägvatnetin rannalla. Näissä maisemissa oli mukava painaa pää tyynyyn.

Lofooteilla yllätys odotti joka kulmalla.

Norjan pohjoispäässä sijaitseva saariryhmä Lofootit tuntuu olevan kovassa nosteessa, vaikka karavaanarit ja reppureissaajat ovat vierailleet kuvankauniissa saaristossa iät ja ajat. Omassa mielessä alkoi pari vuotta sitten kyteä ajatus Lofooteille lähtemisestä ja viime kesänä se hetki koitti.

Sain matkaseurakseni hyvän ystäväni, jolla tuntui olevan hyvin samanlainen ajatus automatkasta Norjan puolelle. Suunnittelu alkoi jo hyvissä ajoin ja fiilistelimme Norjaa sosiaalisen media kautta muiden matkaajien kuvilla. Paikkoja, jonne halusimme mennä, kasaantui pian vähän liiaksikin.

 

Aloitimme matkanteon Mikkelistä. Ensimmäinen määränpää Norjan puolella oli aivan rajan tuntumassa sijaitseva Brenfjellenin leirintäalue. Ensin jouduimme luovuttamaan Suomessa ja pystyttämään teltan Aavasaksalle Ylitornion kupeeseen ensimmäiseksi yöksi.

Aavasaksa yllätti kauniilla Torniojoen maisemilla.  Itse leirintäalueesta huomasi, ettei heidän sesonki ole kesällä. Vaikka ilta ja yö sujuivat mukavasti rauhallisissa tunnelmissa ja joku muu olisi varmaan viihtynyt alueella pidempäänkin, niin kaasujalkaa pakotti melkoisesti. Suomesta oli päästävä.

 

Päätimme mennessämme valloittaa Saanan, koska matkahan ei ole kuin neljä kilometriä suuntaansa. Totuus paljastui kuitenkin hyvin äkkiä. Nousua nousun perään, eikä huippua näy. Saanan ulkomuoto antoi meille virheellisen käsitteen, että sen laki olisi hyvinkin tasainen.

Sinnikkäästi jatkoimme ja onneksi emme tienneet millaiseen urakkaan olimme lähteneet. Lopulta pääsimme huipulle ja maiset, huipulta ja sen varrelta, olivat kiipeämisen arvoiset. Hymykin irtosi alaspäin mentäessä, koska vastaan tuli ihmisiä, joilla oli vielä reilusti yli puolet jäljellä.

Autossa istuttuja kilometrejä kertyi Norjan reissulla lähemmäs 3000.

 

Lähdimme samana iltana Norjan puolelle ja suunnistimme rajan yli noin 30 kilometrin päässä sijaitsevalle leirintäalueelle. Heti ensimmäinen leirimme oli joen varrella ja eteemme kohosivat vuoret, joiden huiput tuntuivat ylettävän pilviin. Tässä vaiheessa matkaa tuntui, ettemme millään ehdi tehdä Norjan puolella kaikkea mitä halusimme, koska aikaa oli kulunut huimat kaksi päivää.

Brenfjellenistä jatkoimme valtatie E8 pitkin, kunnes käännyimme E6:lle. Suunnaksi otimme Bjerkvikin, koska siitä meidän täytyi kääntyä kohti E10:ä ja Lofootteja. Bjerkvik oli oikein miellyttävä pieni kaupunki. Tosin ruuhkaa tuntui riittävän, koska varmaan moni käyttää tuota reittiä mennen tullen.

 

Telttapaikan etsiminen on Norjassa käyneiden mukaan helppoa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei se ole ihan niin yksinkertaista. Toki, jos haluaa mennä muiden ihmisten takapihoille tai keskelle suota, niin paikka löytyy helposti.

Olimme ensimmäisen yön Haukland beachillä, jonne meidän ei oikeastaan pitänyt mennä. Paikkavalinta oli kuitenkin hyvä. Rannalla oli vessat ja parkkipaikka oli ilmainen. Infotaulussa luki, ettei rannalla majoittua, mutta meidän saapuessa paikalle illansuussa rannalla oli ainakin parisenkymmentä telttaa.

Koska olimme lähteneet Norjaan patikoimaan, retkeilemään, näkemään kuvan kauniita maisemia ja ylipäätään nauttimaan luonnosta, lähdimme valloittamaan rannan tuntumassa olevaa vuorta nimeltä Mannen. Sumu oli niin sankka, ettei huipulta nähnyt mitään. Polku kiemurteli välillä vähän turhankin lähellä reunaa, mutta näimme matkalla kotkia, lampaita sekä samalla vuoren toisella puolella sijaitsevan Uttakleiv rannan.

 

Haukland ja Ryten.

Hauklandista suuntasimme suoraan päätepisteeseen eli Å:hon.  Matkan varrella kuskin kahvihammasta alkoi kolottaa ja yritimme löytää avoinna olevan kahvilan. Lopulta näimme kyltin ”Open Cafe 3 km” päätimme käydä katsomassa.

Kannatti lähteä, koska paikka osoittautui turistinähtävyydeksi, jonne ei kuitenkaan ollut sen kummempia opasteita. Viktenin lasimökissä (Glasshytta på Vikten) saimme seurata lasinpuhaltajaa työssään ja nauttia kahvit todella persoonallisessa ruohokattoisessa kahvilassa.

 

Ajelimme E10:ä pitkin aina Å:hon asti. Matkan varrelle mahtui monta pysähdystä, jotka sisälsivät kahvinkeittoa tai lounaan valmistusta trangian avulla.

Å:ssa meitä odotti suuri parkkipaikka ja kioski. Luimme blogeista, että vaellusreittejä lähtee aivan parkkipaikan kupeesta, mutta missään ei ollut mitään opasteita. Hetken aikaa pyörittyämme, autolla ja jalan, pakkasimme rinkat ja lähdimme etsimään sopivaa yöpymispaikkaa.

Pinna alkoi kiristyä molemmilla. Pitkä ajomatka yhdistettynä nälkään ja koristeena kakun päällä telttapaikan etsiminen, ei ollut hyvä ratkaisu. Löysimme kuitenkin äkkiä telttapaikan Ägvatnetin rannalta. Muutkin olivat huomanneet tämän kuvan kauniin järven aivan Å:n kupeessa. Telttoja oli laitettu sinne tänne ja lisää porukkaa tuntui etsivän yösijaa. Saimme kuitenkin olla rauhassa valitsemassamme paikassa.

Aamulla päätimme käydä kävelyllä ja katsomassa missä internetissä mainostettu museo sijaitsee. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen saavuimme todella sympaattiseen ”keskustaan”, joka edusti Norjan kalastajakyliä parhaimmillaan.

 

Å:sta lähdimme jälleen vuoren valloitukselle. Kohteena Reinebringen. Vaelluskohde ei ole korkeimpia, mutta ylhäältä aukeaa uskomattomat maisemat. Se kaikki kauneus oli vain 1500 kivirappusen päässä. Lähdimme hieman soitellen sotaan, koska kummallakin oli vain reilu litra vettä mukanaan. Rappusten jyrkkyydestä ja haastavuudesta kertoo se, että taukoja joutui pitämään parinkymmenen rappusen välein.

Kun nousimme huipulle, meitä ei odottanut perinteinen kallion laki, vaan kapea polku. Yhdellä harha-askeleella olisit voinut päätyä alas turhankin nopeasti. Olimme myös siinä uskossa, että rappusten alaspäin meno sujuu kuin rasvattu. Ei sujunut. Tuntui kuin jalat eivät enää jaksaisi yhtään rappusta, ei ylös eikä alas. Pääsimme kuitenkin alas ja tässä vaiheessa jalat tuntuivat pehmeiltä spagheteilta, jotka vain heittelehtivät eteenpäin.

Kivirappusissa etenemisen rankkuus yllätti meidät täysin.

 

Päätimme suunnata seuraavana Kvalvika beachille, koska sitä oli kehuttu monessa paikassa. Jälleen kerran, telttapaikan löytäminen ei ollut helppoa. Siitä kertoo se, että päädyimme majoittumaan pubin takapihalle. Kello alkoi olla jo paljon ja halusimme suihkun kautta makuupusseihin. Meille selvisi matkan varrella, että heinäkuun sesonkiaikoina myös leirintäalueet voivat olla täynnä. En ole ikinä edes ajatellut, ettei telttaa saisi mahtumaan leirintäalueelle.

Onneksi ystävällinen pubin isäntä tarjosi meille veloituksetta telttapaikan ja neljän minuutin suihku maksoi vain 10 kruunua.

 

Aamulla Kvalvikalle lähdettäessä pysäköimme auton hieman syrjempään, koska kaikki levikkeet ja pääparkkipaikat olivat täpötäynnä autoja. Löysimme perille ilman ongelmia ja saavuimme Kvalvikaan kuuluvalle pienemmälle rannalle, joka oli aivan päärannan vieressä. Sininen meri aukeni vuorien välissä uskomattoman kauniina. Lähdimme päärannalle, koska halusimme patikoida eri reittiä pois rannalta. Jos aiot tehdä sen, niin suosittelen käyttämään rantakivikoissa kulkevaa polkua. Me valitsimme väärän reitin ylempää ja jossain vaiheessa roikuimme heinätupoissa peläten henkemme kaupalla tippumista.

Perillä laitoimme trangian tulille ja katselimme muiden telttailijoiden touhuja. Osa lähti kiipeämään Rytenille, jonne lähtee reitti aivan Kvalvikan rannan tuntumasta. Jossain polun lähistöllä on vuoristopuro, josta voi täyttää juomapulloja.

Hienoista maisemista huolimatta emme lähteneet kiipeämään ylös, koska takana oli jo parin tunnin patikointi retki. Vuorta oli mukava katsella myös alhaalta käsin ja tiesimme, että edessä on vielä matka takaisin autolle.

 

Kvalvikasta suuntasimme jo kotiin päin.  Suunnilleen Lofoottien puolivälissä löysimme seuraavan leiriytymispaikkamme Eggumin. Paikka löytyi sattumalta ja osoittautui todella hyväksi valinnaksi. Meren rannalla katselimme pitkälle iltaan laskeeko aurinko vai ei.

Teimme virheen kun laitoimme telttaa pystyyn. Suunnittelimme, että heinikossa on pehmoinen nukkua. Emme kuitenkaan huomioineet kuinka jyrkkä rinne lopulta oli ja jouduimme läpi yön mönkimään makuupusseissamme teltan alaosasta takaisin ylös. No, pääsimme aamulla aikaisin jatkamaan matkaa, koska kumpikaan ei saanut unta.

 

Yövyimme yhden yön pubin takapihalla, koska leirintäalueet olivat täynnä. Maisemat olivat silti kohdillaan.

Matkasimme kohti Svolæria, joka tunnetaan Lofoottien epävirallisen pääkaupunkina. Pysähdyimme tutustumaan toriin ja sen ympäristöön. Tunnelma oli erittäin rauhallinen ja ettei kellään ole kiire minnekään. Tässä vaiheessa lukuisten trangialounasten ja aamuisten kaurapuurojen jälkeen torin laidalla oleva konditoria alkoi houkuttaa. Näimme vitriinissä isot vaaleat sämpylät, joiden välistä tursusi salaattia, kurkkua, tomaattia ja kinkkua. Kuinka hyvältä tuoreet raaka-aineet voivatkaan maistua. Söimme hiljaisuuden vallitessa.

Päädyimme Svolærista jälleen Bjerkvikiin, josta otimme suunnaksi Ruotsin. Käväisimme kylläkin Norjan Narvikissa, koska E6 tiellä oleva kyltti E10:lle oli niin pieni, että se jäi molemmilta huomaamatta. Onneksi tämä oli vain noin puolen tunnin pyräys.

Ruotsin puolella emme jääneet ihmettelemään maisemia muuta kuin auton ikkunasta. Karut Lapin maisemat kitukasvuisine koivuineen ja upeat vesiputoukset kallioissa vetivät hiljaiseksi. Päätimme jäädä yöksi Jällivaaran korkeuksille. Kävimme parilla leirintäalueella toteamassa, ettei tilaa ole. Päivä alkoi hämärtyä, eikä valtatien varrella majoittuminen houkutellut. Lopulta löysimme paikan, jonne pikkuinen telttamme mahtui. Se olikin luksusta sillä pääsimme syömään sisätiloihin.

Tässä vaiheessa reissua emme olleet viettäneet sisällä aikaa kuin piipahtaessamme esimerkiksi kaupassa.

 

Matka jatkui suurempia pysähdyksiä tekemättä ja olimme Suomen puolella iltapäivällä. Loppumatka Oulusta Mikkeliin sujui ilman suurempia yllätyksiä. Jokseenkin pitkä harppaus Ruotsin puolelta Mikkeliin tuntui melko raskaalta.

Kaiken kaikkiaan Norja yllätti meidät monessakin asiassa. Vaikka matkailijoita oli paljon, opastus oli todella alkeellisella tasolla. Kävimme myös monet keskustelut reissun aikana siitä, pitävätkö paikalliset asukkaat turisteista. Toki he tuovat kassavirtaa yrityksille, mutta samalla roskaavat luontoa sekä tekevät leirintäalueita minne vain teltta sattuu mahtumaan.

Suomalaisen järkeen ei myöskään käynyt autojen parkkeeraaminen, jopa tiet sumputetaan. Kapeiden teiden varsille oli parkkeerattu autoja niin, että niistä oli hyvin vaikea päästä ohi.

Ymmärrän Norjan ja erityisesti Lofoottien viehätyksen. Aion varmasti palata vuoristomaisemiin, mutta en täysin samalle alueelle. Jo matkan aikana kiinnostus pohjoisempaan Norjaan heräsi. Viikon mittaiseen matkaan mahtui paljon unohtumattomia hetkiä, eivätkä siniset meret ja upeat vuorten huiput häviä mielestä varmasti koskaan.

Torakkaluolia ja luksushotelleja

|
Mikkeliläinen Sandra Pesonen pakkaa rinkan aina kun mahdollista ja vaihtaa maisemaa. – En tiedä mistä innostus oikein lähti. Ehkä siitä, että olen pienenä matkustanut ...

Automatkapelit ovat yhteistä ajanvietettä

|
Kesä on matkailun aikaa, jolloin perheen kesken tehdään pitkiäkin automatkoja. Mutta miten matka-ajan saa hyvin kulumaan? Matkailu on mukavaa ja jännittävääkin, kun matkakohteena on ...

Albania hurmaa aitoudellaan

|
Vuoristoinen maa totuttelee vasta turismiin. Lomakohteeksi valittu Albania herätti tuttavapiirissä hieman hämmennystä. Odotettavissa oli, ettei viikon pituisesta reissusta tulisi mikään rantaloma, sillä lokakuussa kyseisillä ...