Reetan hunaja linkoutuu taas viime syksyn palon jälkeen.
Mehiläistarhuri Reetta Valkonen esittelee kahdesta kontista muodostuvaa hunajavaltakuntaansa Tuukkalan tilan pihapiirissä Ristiinassa.
Toisessa kontissa on pieni puoti, pakkaustilat ja kaluston varastointitilaa. Toisesta kontista löytyvät tilat hunajan linkoukseen ja käsittelyyn. Hyvältä näyttää, mutta Valkosta naurattaa.
– Siis minähän en olisi yhtään halunnut kontteja. Äijillä on kontteja, hän paljastaa hymyillen.
Mutta hyvät uudet tilat ovat Valkosenkin mielestä. Hiljalleen kauhujen vuosi – niin kuin Valkonen kuvaa – alkaa toivottavasti olla takanapäin. Syyskuun lopussa 2025 tilan vanhan navetan tulipalossa tuhoutui Reetan hunajan tuotanto- ja varastointitilat.
Palo nieli kokonaan edellisen kesän hunajasadon ja on vaikuttanut tarhaamiseen tänäkin kesänä, koska tilassa oli myös mehiläispesien kehiä ja vahaa.
– Mehiläiset jäi, mutta kaikki muu meni siinä. Onneksi Suomessa on eläköityviä mehiläistarhaajia, niin löysin tuotantokontin varusteineen. Jos kaikki olisi pitänyt etsiä erikseen uutena tai käytettynäkään, niin se olisi vienyt todella paljon aikaa ja rahaa.
Valkosella on noin 60 mehiläispesää, joista noin puolet on pölyttämässä esimerkiksi marjatiloilla.
– Tämä on jo suomalaisittain keskimääräistä isompi hunajatila.
Valkoselle mehiläistarhaus on harrastus ja hän kertoo, että pian palon jälkeen oli selvää, että jotenkin hän jatkaa.
– Toki vaihtoehtona olisi ollut lopettaa tai jatkaa esimerkiksi niin, että vie kehät linkoukseen jonnekin. Mutta olisi se ollut aika hankalaa, Valkonen tuumaa.
Tilanne olisi voinut olla eri, jos aikaa olisi rajattomasti mutta töiden ja muiden arjen kiireiden keskellä sitä ei ole.
– Linkoamaan pitää päästä silloin, kun siihen on aikaa, Valkonen naurahtaa.
Hyvää varta vasten hunajan tekoon tehdyssä kontissa on se, että edellinen omistaja on tehnyt siihen erillisen tilan pesistä haettujen kehien välivarastointiin.
– Tässä tilassa saa hiukan esilämmitettyä hunajakehiä, jotta hunaja irtoaa lingotessa paremmin, Valkonen tuumaa tilan oven raossa.
Haastatteluhetkellä sato oli kerätty pesistä pois ja noin puolet siitä odotti linkoamista.
– Nyt tulee samalla myös uudet purkit ja etiketit. Teen myös puristepurkkiin juoksevaa hunajaa, Valkonen kertoo.
Valkonen toivoo, että ihmiset arvostaisivat suomalaista hunajaa. Kauppojen hyllyillä voi tosin olla vaikea tulkita, mikä hunaja on oikeasti suomalaista ja mikä ei.
– Kaiken kaikkiaan suomalainen hunaja riittää noin puolen vuoden kysyntään. Eli puolet puuttuu. Tarhaajia voisi siis olla enemmänkin, Valkonen kertoo.
Tämä mehiläiskesä on ollut uuden rakentamisen aikaa, niin mehiläisille kuin tarhaajallekin.
– Olemme kaikki nyt entistä valmiimpia seuraaviin kesiin. Tarhaajalla on tilat valmiina ja mehiläiset ovat tämän kesän aikana rakentaneet kovasti uusia kennostoja, hunajan varastointia varten. Nämä valmiit kennostot palvelevat meitä myös tulevina kesinä.
– Haaveeni on, että joku kesä voisi olla kauemmin palkkatöistä pois ja touhuta tätä. Mutta nyt ei vielä todellakaan ole sen aika, Valkonen summaa menetyksen hinnan.
Elina Alanne
Hunajatarhurin syksy
Kesäaikaan mehiläistarhaaja Reetta Valkonen käy pesillä noin kymmenen päivän välein. Kesän lopussa tarhaajat seuraavat maitohorsmia: kun horsman kukinta päättyy, ei luonnossa ole enää mesikasveja ja sadonkorjuu alkaa.
Täynnä olevat kehät haetaan pesistä, niiden pinta avataan ja ne laitetaan hunajalinkoon. Linko pyörittää kehiä niin, että hunaja irtoaa. Tämän jälkeen hunaja siivilöidään, selkeytetään ja lopulta se on valmista purkitettavaksi.
Mehiläispesiä on nyt jo alettu valmistella talveen. Mehiläiset saavat talviruuakseen sokeriliuosta. Lisäksi alkusyksyllä pesiin tehdään varroapunkintorjuntaa.