Ylen esittämä Arthur Franckin Pesänlikaajat on viehko dokumentti syksyllä 1981 ilmestyneestä Tamminiemen pesänjakajat -kirjasta ja sen tekijöistä.
Elokuva ei sinänsä tarjoa mitään suuria paljastuksia asiasta, josta tiedetään jo kaikki oleellinen. Lyhyesti sanottuna: Hesarin politiikan toimitus halusi kertoa asioita, joita oma lehti, sen enempää kuin muutkaan lehdet eivät olisi julkaisseet.
Niihin lukeutuivat pienempien juorujen ohella presidenttitarjokas Ahti Karjalaisen (kesk.) alkoholismin suorasukainen käsittely. Kuten dokumentissa todetaan, moni piti turvallisuusriskinä ajatusta, että presidentiksi tulisi alkoholiongelmainen henkilö, jolla on ”liian hyvä” suhde Neuvostoliittoon.
Ehkä tärkein uutinen onkin se, että Tamminiemen pesänjakajien tekijät myöntävät Ahti Karjalaisen torppaamisen olleen suurin motiivi teoksen julkaisulle. Palkinnoksi saatiin presidentiksi Mauno Koivisto, jonka kanssa medialla ei sittemmin ollut kovin ruusuinen tie.
Koivisto tosin olisi tullut valituksi ilman Pesänjakajiakin. Jopa Urho Kekkonen itse erehtyi arvioimaan hänet parhaaksi seuraajakseen. Ymmärrettyään, mitä tuli sanottua, Kekkonen kiirehti ilmoittamaan Ylelle, ettei lausuntoa sovi julkaista. Tähän tietysti suostuttiin.
Seitsemää Pesänlikaajaa pidetään sananvapauden sankareina, jotka raivasivat puuttuneen hajuraon päättäjien ja toimittajien välille. Pesänjakajien noudattaman fundamentin mukaan median tehtävä ei ole huolehtia yhteiskunnan ja päättäjien pärjäämisestä, vaan kertoa kaikesta silottelematta, seurauksista välittämättä. Kuuluu sananvapauteen, että media ei ole vastuussa siitä, miten maalle käy.
Tässä mielessä tosin oli ristiriitaista olla huolissaan siitä, tuleeko maalle presidentti, joka on alkoholisti.
Vuonna 2021 töitä ja päätöksiä tehdään selvin päin, mutta jotain yhteistäkin on. Nimittäin tasavallan presidentin järisyttävä kansansuosio.
Yhtä vähän mediastamme löytää mitään kriittistä sanottavaa presidentistä, ja on henki, ettei sellaista pidä ollakaan. Tätä pohti myös Ylen aamu-tv:ssä yksi kirjan tekijöistä, Kalle Heiskanen.
Suomalaiset rakastavat presidentti-instituutiota ja presidentin valtaa samalla tavalla kuin Kekkosen aikaan. Se on hämmentävää. Demokratiassa on huomattavasti parempi, että valta jaetaan 200 puutteellisellekin kansanedustajalle kuin yhdelle korvaamattomalle itsevaltiaalle.
Silti säännöllisesti kuulee Kekkosen ajan haikailua, kuinka ”Urkki sanoi, miten asiat ovat”. Ja kuinka on ”ikävä Kekkosta”, ja kuinka tämä oli ”viimeinen presidentti”.
Näin siitä huolimatta, että itänaapurimme poliittinen järjestelmä on parhaillaan juuri sitä, mitä Urkin haikailijat toivovat.
Urho Kekkosella on historiassa kiistattomat ansionsa, joita sokea suitsutus vain pilaa.
Petri P. Pentikäinen