Vuoristoinen maa totuttelee vasta turismiin.
Lomakohteeksi valittu Albania herätti tuttavapiirissä hieman hämmennystä. Odotettavissa oli, ettei viikon pituisesta reissusta tulisi mikään rantaloma, sillä lokakuussa kyseisillä leveysasteilla alkoi olla ilmaston puolesta jo syksy. Eikä siitäkään syystä, että 1,1 miljoonan asukkaan pääkaupunki Tirana sijaitsee sisämaassa yli 30 kilometrin päässä merenrannasta.
Olin kuullut etukäteen Tiranan vilkkaasta ja vaaratilanteita aiheuttavasta liikennekulttuurista, mutta en osannut kuvitellakaan millaista kaaosta ja sekamelskaa se oli oikeasti. Keskustan ruuhkassa puikkelehtivat keskenään henkilöautot, bussit, mopot ja hevosrattaat kärreineen, sekä mitä erikoisimman näköiset polkupyöräviritelmät, joilla kuljetettiin isoja kuormia kierrätettäväksi kelpaavia muoveja. Polkupyöräilijät puikkelehtivat ajoradalla vastakkaiseen suuntaan ja kaiken tämän keskellä jalankulkijat ottivat joka kerta tietoisen riskin ylittäessään katua.
Viimeisenä Euroopan maana kommunismista luopunut Albania on varsin köyhä maa, jonka kansalaiset jakautuvat selkeisiin yhteiskuntaluokkiin. Katukuvassa näkyy todella rikkaita ihmisiä, jotka korostavat hyvää elintasoaan muodikkailla vaatteilla, huolitellulla olemuksella ja hienoilla autoilla. Köyhimmät ihmiset kerjäävät tai keräävät ruokansa roskiksista. Kaikista heikoimmassa asemassa olevat romanit asuvat eristäytyneinä slummeissa omilla alueillaan ja yrittävät tienata rahaa keräämällä muovia ja metallia.
Kotkien maa totuttautuu vasta pikkuhiljaa turismiin, joka sekin keskittyy enemmän maan länsi- ja etelä puoleisiin rannikkokaupunkeihin. Syksyyn ajoittuvan matkamme johdosta turistit olivat katukuvassa harvinaisia. Siksi tiedostimme nelihenkisenä perheenä olevamme hieman tarkkailun alla.
Albanialaiset ovat todella ystävällisiä ja kohteliaita sekä tunnettuja vieraanvaraisuudestaan. Englantia maassa puhutaan hyvin vähän, mutta elekielellä, ystävälisellä puhetulvalla ja käsien heiluttamisella monikin asia tuli selvitetyksi. Ravintoloissa ruokaileminen oli edullista, koko perhe söi vain kuudella eurolla. Paikallinen ruoka oli hyvää ja kaikkea pystyi syömään ilman pelkoa vatsanväänteistä, jopa irtojäätelöä katukioskista. Isommassa seurueessa yhteisestä salaattikulhosta syöminen tuntui alussa hieman erikoiselta. Samoin se, ettei haarukalle saanut useinkaan pariksi veistä.
Tiranan keskustassa olevat kadunvarret ovat täynnä erilaisia kivijalkakauppoja. Päivittäisiä elintarvikkeita saa supermarketeista, mutta hedelmät ja vihannekset ostetaan katujen varsilla olevista kojuista tai torilta. Kaikki leipomotuotteet haetaan leipomomyymälöistä. Paikalliset tuotteet ovat hinnoiltaan edullisia, mutta tuontitavarat ovat samanhintaisia tai jopa kalliimpia kuin Suomessa. Basaareissa hintataso oli kohdallaan ja vaatteita sai hyvinkin edullisesti. Esimerkiksi kopiotennarit, olivat ne ”konssit” tai ”vanssit”, maksoivat reilut kymmenen euroa ”aitoustodistuksineen”. Kampaamo- ja hyvinvointipalvelut olivat nekin edullisia. Miesten hiustenleikkuu maksoi 1,45 euroa ja rakennekynnet sai alle kympillä.
Matkan puolivälissä matkustimme henkilöautolla maan eteläkärjessä olevaan Sarandaan. Etenimme määränpäähämme merenrantakaupunkien Durresin, Fierin ja Vloren kautta. Reittiimme kuului moottoritietä, kuoppaisia hiekkateitä ja mutkaisia pilviverhon alla olevia vuoristoteitä. Näimme matkan varrella aitoja lammaspaimenia ja saimme väistellä tiellä makaavia lehmiä ja aaseja. Jouduimme myös pysähtymään pari kertaa poliisiratsiaan, mutta suomalaisrekisterissä olevan kulkupelimme vuoksi saimme jatkaa matkaa välittömästä.
Sarandan hotelleista suurin osa oli kiinni. Löysimme kuitenkin hyvän ja edullisen hotellin, jossa sattui yllätykseksemme majoittumaan ryhmä suomalaisia opiskelijoita. Parvekkeeltamme näkyi suoraan Kreikalle kuuluva saari, Kos.
Koko Albanian reissussa mieleenpainuvinta oli käynti Tiranassa sijaitsevassa romanikylässä, jossa saimme tutustua paikallisiin asukkaisiin ja kahteen kotiin. Katutasolla olevassa ikkunattomassa huoneessa asui isoäiti viiden lapsenlapsensa kanssa ja huonokuntoista kerrostalohuonetta, jonka lattialla oli sähköliedellä lämpiämässä vellikattila, asutti kahden pienen lapsen perhe. Kylän lapset innostuivat vierailustamme ja he halusivat näyttää meille kaikki osaamansa voltit ja temput. Vaikka tämän yhteisön asuinolot olivat todella vaatimattomat ja elämä niukkaa, kaikkien silmistä paistoi aito hymy, joka ei unohdu koskaan.
