Sillä aikaa ja siitä huolimatta, kun olemme raivonneet vapaasta kasvatuksesta, on tapahtunut jotain aivan ihmeellistä.
Nimittäin yhä useampi poika ei kasva vain iältään aikuiseksi, vaan myös hyväksi, tuntevaksi ihmiseksi.
Muutoksesta on niin paljon riemastuttavia merkkejä, että ihmiskunta voi sittenkin pelastua kaikelta, mikä sitä ehkä uhkaa.
Esimerkkejä. Paikallislehteen pyydettiin koululaisilta ystävänpäivän juttuja. Liki lämminhenkisimmät kertomukset ja piirrokset tulivat pojilta.
Insta ja Tiktok pursuaa nykyään urheilua harrastavien poikien iloisia postauksia. Tehdään kaverin kanssa bussissa hauskoja, mutta pilailemattomia haastatteluja siitä, miten peli meni.
Jaetaan joka pelin jälkeen jollekin pelikaverille tsemppipalkinto. Tehdään jakamisesta kaverillinen seremoniavideo. Ei nolota yhtään antaa tunnutusta, eikä saada sitä.
Jaetaan ylipäätänsä omaa elämää toisille. Välitetään myös ulkonäöstä sen verran, että ollaan siistejä.
Ja menneisyys sitten kutsuu sitten tätä jakamisen halua suorituspaineeksi. Vaikka he ovat vain inhimillisiä ihmisiä. Sellaisia, joita tytöt ovat saaneet olla aina.
Lehdessä oli juttua koululaisille nykyään annettavasta tunnetaitojen opetuksesta. ”Ei ole mitenkään erityistä puhua tunteistaan”, kertoo jutussa neljäsluokkalainen Armas. ”Näitä taitojahan voi tarvita elämässä koska tahansa”, sanoo seiskaluokkalainen Niki.
Siinä jutteli keskenään 1900-luku ja 2000-luku: edelliseltä vuosisadalta opetusta raportoimaan lähetetty toimittaja ja nuoret pojat, joille ihmisiksi olemisessa ei ole enää mitään ihmeellistä.
Näin on päässyt käymään siitä huolimatta, että 1900-luku ei tehnyt asian hyväksi juuri mitään.
Oli miehinen kunnia-asia, ettei tunteita juuri ole. Väkivalta lopetti vittuilun, ja siinä se koko tunneskaala suunnilleen olikin.
Liekö sattumaa, että nyt myös nuorten päihteiden käyttö on vähentynyt. Enää ei tarvitse kaljaa ja tupakkaa kertoakseen, miltä tuntuu.
Tänä keväänä on kohistu jääkiekkofinaaliin ponnistaneen Pelicansin valmentaja Tommi Niemelästä. Hänen tyylinsä on kuin tehty uusien poikien maailmaan. Siihen, jossa voitetaan maailmanmestaruuksiakin ilman häpeää ja häviämisen pelkoa. Ja jokainen saa olla mikä on, kunhan sitoutuu joukkueena tekemiseen.
”Lopetin urani 27-vuotiaana, ja suurin syy oli, että minulla ei ikinä ollut tuollaista valmentajaa”, Ylen jääkiekkoasiantuntija Topi Nättinen sanoo.
Tietysti ne, joiden asema on kiinni vanhoista tunkkaisista rooleista, haraavat vastaan. Tilanne ikään kuin uhkaa heitä.
Heille tiedoksi ja pahoittelut: muutos parempaan etenee, ei auta edes viina eikä väkivalta.
Kaikki on pilalla, sukupuolia on kohta vain yksi: ihminen.
Petri P. Pentikäinen